Ota mukaan mukillinen onnea

Muistatteko, kun pienenä käytiin hiihtämässä ja mukaan otettiin kuumaa kaakaota ja se oli maailman paras asia? Mä olen palannut noihin fiiliksiin ja ostin maailman parhaan take away termosmukin - JOEmon. Suloinen rakkaustarinamme alkoi vuosi sitten, kun lainasin isältä samanlaista termosta kirjoitussaliin. Tämän jälkeen aloitin varovasti ottamalla aamukahvini autoon matkaseuraksi. Olin myyty.

Nyt JOEmo kulkee kaikkialle minne menenkin, oli kyseessä sitten luento tai kävelyhetki ulkona. Kahvia, kaakaota, teetä, glögiä - kuumaa parhautta. Ei tarvitse olla lapsi nauttiakseen kuumasta juomasta kylmällä säällä.

JOEmo...

♥ lämmität mieltäni jopa 6 tuntia

♥ kanssasi on ilo opiskella

♥ et vuoda, vaikka tilanne olisi mikä

♥ et välitä, mistä kulmasta juon

♥ olet kädessä pidettävä ja muki(telineesee)nmenevä

♥ olet kestävä

Asia, joka tekee iloiseksi

Tanssi. Sitä minä jännitin viikon. Kun ei ota kahteen vuoteen yhtään tanssiaskelta, on pelottavaa kokeilla uudestaan. Enta jos kaadun? Entä jos en veny? Entä jos olen ihan surkea ja muut näkevät? Mutta pakko oli kokeilla.

Olin ruosteessa. Uusien liikkeiden opettelu tuntui tapahtuvan hitaasti ja vaikutin enemmän sätkynukelta, kuin tanssijalta. Mutta silti hypin onnellisena matkalla kotiin. En ehkä osannut tunnilla, mutta tein valinnan: minähän aloitan tuossa joukkueessa kesän jälkeen ja aion olla samalla tasolla muiden kanssa.

Minulla on koko kesä aikaa oppia kaikki uudestaan. Hypyt, spagaatit ja akrobatia. Herätyskello ja aamupala, tunnin venyttely. Syksyllä spagaatit olivat lähempänä lattiaa, kuin kattoa. 

Nyt olen tanssinut syksyn Koralli-nimisessä joukkueessa. Lopullisessa kokoonpanossa on 4 alkuperäistä kortsua ja loput 6 meitä uusia. Meistä on tullut yhtenäinen porukka todella lyhyessä ajassa, kuin oltaisiin tanssittu vuosia. Jaksetaan tsempata, nauraa porukalla ja juosta kisäpäivän lämppälenkillä pizzeriaan tekemään tilaus. Ollaan kehitytty hurjan paljon lyhyessä ajassa, jalka nousee ja lavalla vedetään täysillä. Ekat kisat takana ja toivottavasti monta sellaista edessä!

// meidän joukkueen löytää sosiaalisesta mediasta: http://instagram.com/ovoskoralli

Hyvää fiilistä sinulle

Kuuntelin Ed Sheeranin Little Birdiä ja kertsin aikana söpö pikkulintu (oli vissiin talitiainen/sinitiainen) tuli eteeni ranskalaiselle parvekkeelle hyppelemään. Musta tuntui et se kuuli kappaleen.

Raahasin isoja matkalaukkuja ja aloin kirota mielessäni, kun avaimet oli laukun pohjalla. Onnekseni samaan aikaan joku halusi haukkamaan happea ja pääsin sisälle ilman avaimenkaivamisoperaatiota.

Kävin parissa eri kaupassa ja jokaiselle kassahenkilölle toivotin automaationa hyvää päivänjatkoa hymyllä varustettuna. Tätä se kassalla työskentely teettää. Ihmisiä ne on siellä kassan takana, kyllä niille voi antaa muutakin kuin moikat ja maksuvälineen.

Mitä tämmösiä pieniä juttuja teille on käynyt?

Pelko

Minä pelkään kellareita. En ikinä onnistu tulemaan kellareista pois ilman, että jalkani ja sykkeeni kiihtyisi. Minulla ei ole kellareihin liittyviä traumoja. En vain pidä niistä. Mörköjä ei ole, mutta silti kellarit saavat minut alintajuisesti luulemaan niin.

Enemmän kuin kellareita, pelkään itsekkyyttä. Mietin liikaa asioita omasta näkökulmastani. Mietin jatkuvasti, mitä toiset minusta ajattelevat. Välillä haluaisin perua jokaisen sanomani, etteivät ihmiset ajattelisi minusta jollain tietyllä tavalla. Minulla on tällä hetkellä elämässäni tasan kaksi ystävää, joiden rehellisyyteen voin luottaa täydellisesti. Mutta maailmassa on yli 7 miljardia muutakin. Ei heidän tekemisensä minulle kuulu, miksi heidän mielipiteensäkään kuuluisi. Pelkään toruja.

Minulla on kamera

Minä löysin luonnoksista postauksen, joka ei vaatinut minulta kuin sanoja. Nykyään tuntuu, että sanat ovat kadonneet hetkellisesti. Tai niistä ei saa mitään irti. Olen jättänyt kovon/jalustimen/kaukosäätimen väärään osoitteeseen ja kulkenut rasvaletissä. Minulla on miljoona sanaa sanottavana, enkä aio kuvien estää sitä. Huomenna teen jotain tärkeää, jotain muutakin kuin raahaudun luennolle ja treeneihin. Huomenna minä muutan tapani tämän blogin suhteen ehkä sadannen kerran.

Maa on niin kaunis

Huomaan usein kännykän kuvasaldoa selatessani, että suuressa osassa kuvista näkyy kaksi asiaa - jalat ja mahdollisesti niiden ympäristö. Jotta sellaisia kuvia pystyy ottamaan, täytyy kulkea katse maassa. Mutta eikö se anna aika masentavan kuvan, jos kulkee katse maassa? Ei välttämättä.

Minä kuljen pystypäin. Mutta samalla tutkin, mitä jalkojeni alla tapahtuu. Eikö teistäkin joskus tuo maakin ole aika kaunista? Kukkapellot, talvinen lumi, metsä, TE-toimisto? No ei ehkä tuo viimeinen, mutta muut mainituista ovat aika kauniita.

Vähänusein vai paljonharvoin

Kun mulla on ideoita.
On jopa muutama kuva.
Eikö se ole jos postaus? Ei, koska teen siitä liian ison ongelman.

Tahtoisin postata useammin, kertoa enemmän.
Mutta kun tahtoisin julkaista aina vähintään sen 4 kuvaa kerralla. Ja välillä löytyy vain yksi aiheeseen istuva kuva - jos sitäkään. Silti musta ois mahtavaa julkaista teille joka päivä jotakin - tai edes joka toinen päivä. Kerrankin blogin fiilis ja tunnelma on selkeä, mutta tahti puuttuu. Mietittekö te koskaan tällaisia?

Joten, mikä fiilis teillä on tästä? Millaisena näette tämän blogin? Joka päivä jotakin vai kerran viikossa/kuussa riittää?

 Tähän olisi oikeasti kiva kuulla teidän ajatuksia  

Itse kuulun niihin, joilla on ne tietyt blogit lukulistalla kumpaankin kategoriaan; vähän ja usein, paljon ja vähän. Kumpaan kategoriaan omani sijoittuu?

Pientä hyvää

 Aamupalan raahaaminen sänkyyn ja lasten ohjelmat

- ensimmäinen kuppi kahvia -

Spotifylla mahdollisimman mukavaksi toteutettu meikkaushetki

- toinen kuppi kahvia -

Kalevan sivujen selaaminen, jotta hetkestä tulisi täysi

- kolmas kuppi kahvia -

Nyt voi lähteä töihin.

Voimaton työpäivä, kunnes huomaat uuden kahvinkeittimen

- pelastava tekijä -