KBH





Tuntematon on jännittävää. Kummallakaan ei ole mitään hajua tuleeko laukku perille tai selvitäänkö me kaksin koneeseen. Kello on yö, mutta me istutaan autossa kohti Helsingin lentokenttää.
Noustiin oikeaan koneeseen. Laukku tuli perille. Selvittiin Köpiksen keskustaan ja hotellille. Silloin tiesi selviävänsä. Pieni väsynyt seikkailija heräsi meissä molemmissa, kun istuttiin Nyhavnin kuumalla kahvilaterassilla ja valikoitiin kävelyreittejä. Skipattiin Pieni merenneito, mutta käveltiin sen ohi. Huomion kiinnitti paremmin uiva koira ja varjoisan paikan metsästys. Päivän jälkeen väsyneet jalat nauttivat hotellihuoneesta ja c moren kanavista.






Toisena päivänä olin onnellinen. Reissun yksi ihanimmista asioista oli palata ajassa taaksepäin Kööpenhaminan eläintarhaan, jossa olin viimeksi 9 vuotiaana. Muistelin pikku-Annia, joka jaksoi ihastella punapyllypaviaaneja samassa paikassa. Mikään ei ollut kymmenessä vuodessa muuttunut. Sama tyttö seisoi taas nuiden palleroiden häkillä monta hetkeä.





Jos jonkuin kirosanan keksin, niin se on museo - paikka, jonne mut saa lahjoimalla tai pakottamalla. On vain muutama asia historiassa, mitkä musta on edes jotenkin siedettäviä. Mietin joskus, tulenko koskaan sivistymään ja käymään museoissa muutenkin, kuin pakkopullalla. Köpiksen museoista löytyi vastaus useampana päivänä. Vaikka otinkin muutaman irvistyskuvan patsaiden kanssa, jaksoin katsella niitä sekuntia pidempään. Rakastin taulujen tuijottelua ja tutkiskelua, niiden taakse jääneitä tarinoita ja taidokkaita linjoja. En kertaakaan pakkopullaoloa. Näköjään sitä ollaan sivistyksen huipulla lukion jälkeen.

Millaiset asiat sulle on tärkeitä matkustaessa? Nähtävyydet, museot, eläintarhat?

Yhden aistin varassa


Kuinka moni on huomannut, että elämme oikeastaan pelkkien silmiemme avulla? Jos vastaan tulee hieno maisema, sen ohi ei voi kävellä ennen kuvan nappaamista. Sen jälkeen, tuo hetki pitää julkistaa muulle maailmalle. Pelkäämmekö sen katoavan? Blogeissa elämämme näyttää erilaiselta, entä todellisuudessa. Olenka ainoa, jonka mielestä maailma silmien kautta tekee sokeaksi?

Musiikin kuuntelu, no siinähän käytetään korviakin. Mutta kuinka moni kulkee ilman kuulokkeita? Tuntuuko lenkki yhtäkkiä pidemmältä ilman musiikkia? Kuuntelisi pelkkiä ympäristön ääniä. Jaksaisitko kuunnella heinäsirkkoja vai suljetko äänet tuudittautumalla spotifyn tarjontaan?

Vastaleivottu pulla. Oi, täydellisestä pullasta pitää ottaa kuva ja laittaa instaan/blogiin/tms. Muisitko haistaa pullaa ensin? Sitä ihanaa tuoretta tuoksua. Etkä voi vangita sitä tikulle. Voit ehkä kirjoittaa sen sanoiksi, mutta ei kukaan tunne sitä samalla tavalla.

Miltä tuntuu kasvien lehdet, kun niiden päällä on vesipisaroita? Pehmeältä, kostealta, ehkä hiukan vahaiselta? Voiko sen tietää kuvaaja, joka tahtoi lehden päällä olevista pisaroista kuvan?

Mitä ajatuksia sinulle herää tästä? Onko sinulla kokemuksia samoista tuntemuksista?


Mihin minä katoan

Minä katosin viime viikolla pari vuotta taaksepäin. Kun kuvatessa vain kuvattiin, eikä mietitty liikaa. Kerättiin kukkia tienvarresta. Tehtiin muutakin, kuin näytettiin hyviltä.

Maanantaina minä katosin saaristoon, jossa Tove Jansson inspiroitui. Toisaalta, se paikka on niin muumimaailma. Maisemat satukirjasta ja meri. Oma pieni rakkauspaikka.

Minä katoan myös ulkomaille, en kerro mihin. Olen siellä kolme yötä oman muumini kanssa. Siitä tulee meidän oma seikkailu, ilman aikuisia.

Onnellisuus





Toinen osaa hammashymyn ja toinen pitää suunsa kiinni. He ovat erinäköisiä, vaikka molemmilla on toppi ja hame. Molempia pelotti, että sorsavauva putoaa virtaukseen. Molemmat pitävät eri jäätelöistä, mutta löysivät kioskilta sentään yhden yhteisen maun. He tahtoivat saman korvapuustin. Ystäväni sanoi sen: Onnellisuutta on hyvä ruoka ja hyvä seura - ja samaa mieltä olen minäkin.

365 päivää vanha blogi

Tällä blogilla piti olla selkeä suunta ja täyttyä kadehdittavilla kuvilla ja sulosoinnuilla. Mutta blogin takana on tuuliviiri, jonka pitää saada kokeilla kaikkea. Ja joka on aina hiukan hukassa. Välillä kirjoittamisen, ja välillä visuaalisten elementtien kanssa. Välillä ihan vaan elämän kanssa.

Ehkä mä löydän suunnan seuraavan 365 päivän aikana tai sitten en. Mulle tää on silti ollut hyvä vuosi blogin puolesta. Välillä oon miettinyt liikaa postauksia ja välillä ne sujuvat kuin itsestään.

Kiitos teille kaikille, jotka ette ole karanneet blogin ahkerasta laiskuudesta huolimatta. Tuuliviiri kiittää ja lähettää haleja.

// ps. ei auenneet lääkiksen ovet tänä vuonna ja oon siitä osittain tyytyväinen.

Odotin liikoja, ei se mua kiinnosta























Lasten leirit näyttää aina samalta. Ketään ei kiinnosta, mitä sun päällä on ja voit kulkea liian iso oranssi t-paita päällä, johon aamulla sapluunoit leppäkerttuja. Ketään ei kiinnosta, että jäät enemmän miinukselle kuin plussalle - henkisesti, fyysisesti ja lompakossasi. Sen huomaa, kun makaa FatBoyn päällä ja katsoo Top Gearia, vaikka sait kuulla palkkasi olevan mitätön. Ketään ei myöskään kiinnosta, että ainoa lämmin ruokasi on itse ostettu ja valmistettu sormet kohmeessa. Eniten kiinnostaa milloin pääsee takaisin kotiin ja milloin unirytmi korjaantuu kahdeksan valvotun yön jälkeen.

Yövalvoja kiittää ja kuittaa.